lauantai 16. maaliskuuta 2013

Ensimmäinen elämäni hevonen, Bella

Bella oli pieni musta lämminveritamma, joka hurmasi minut heti ensi näkemällä. Haluankin jakaa meidän tarinan (lyhennetyn version) kanssanne. Alla oleva musiikki kuvaa hyvin tuntemuksiani tällä hetkellä.


Näin Bellan ensimmäisen kerran kun se muutti seuran tallille. Silloin ihailin sitä vain kauempaa, koska niihin aikoihin kynnys kysyä yksityishevosen omistajalta hoitohevosta oli suuri. Kuitenkin jo silloin ihailin kuinka kaunis Bella oli. Omistaja vei sen kuitenkin jonkin ajan päästä toiselle tallille, eikä ollut tietoa että kuinka pitkäksi aikaa.



Voi sitä riemun päivää kun Bella olikin joskus muuttanut takaisin seuralle! Kerran rohkaisin mieleni ja kysyin että saisinko putsata Bellan varusteita (tai jotain vastaavaa, tarkkaan en muista). Sain kuin sainkin luvan ja siitä lähtien putsasinkin niitä ahkerasti. Putsasin myös ruokakippoa, harjoja, harjasin Bellaa tai kaikkea tällaista yleistä. En uskaltanut edes kysyä että saisinko joskus ratsastaa (ajat ovat tästä muuttuneet paljon), enkä pitänyt sitä edes oikeastaan tarpeellisena. Olin tyytyväinen tilanteeseen ja silloinen omistajakin sanoi sitä, että sain hänen luottamuksensa sillä etten kinunnut ratsastamaan. Kerran hän sitten kysyi että haluaisinko alkaa hoitamaan Bellaa ihan virallisesti, ja halusinhan minä! Olin aivan onneni kukkuloilla, vaikka Bella oli "vaan ex-ravuri, joka ei edes osannut mitään".

 
Muistan vieläkin sen suuren päivän, kun omistaja pyysi minua kävelemään Bellalla loppukäynnit. Se oli yksi elämäni kohokohtia. Tästä on olemassa kuviakin, mutta en löytänyt niitä tähän hätään mistään.

Jonkin aikaa hoidin Bellaa ihan vaan niin että kävelin joskus loppukäyntejä ja muuten pidin varusteet yms puhtaana. Varusteiden puhtaanapito oli minulle kunniatehtävä, ja harvassa oli ne kerrat kun Bellan varusteet olivat likaiset. Tuosta pienestä lämminverisestä tuli pikkuhiljaa ystäväni, jolle kerroin kaiken ja johon luotin. Pikkuhiljaa sain alkaa ravaamaankin tammalla ja muistan miten kamala ravi sillä oli verrattuna ratsastuskoulun suomenhevosiin. Olin varma että vatsakaluni vaihtavat paikkaa :D Laukka Bellalla oli kuitenkin ihanan rullaavaa, niinkuin lämminverisillä usein on.


Aloin vuokraamaan Bellaa ja sain tehdä sen kanssa kaikkea: käydä maastossa, hypätä, mennä ilman satulaa jne. Bellan aikana sainkin lempinimen Apina koska B:n aikana opin istumaan ilman satulaa hevosen kuin hevosen selässä ja meninkin mieluiten ilman satulaa. En tippunut tuohon aikaan millään, varsinkaan Bellalta.

Maastossa Bella oli aivan ihana: se meni toki kovaa, mutta ei ikinä tehnyt mitään arvaamatonta. Sen kanssa oli ihanaa mennä täyttä laukkaa ja sen jälkeen kävellä, kun se ei ikinä lähtenyt käsistä. Bella rakasti hyppäämistä eikä kieltänyt muistaakseni koskaan.

Bella oli kaikkeni.

Eräänä päivänä koulusta kävellessäni kaverini soitti ja kysyi että miksi Bella on myynnissä. Nauroin hänelle että eihän ole, olet erehtynyt. Laitoin kuitenkin omistajalle viestin, että eihän tämä ole totta. Vastauksen saatuani vatsani oli kääntyä ympäri. Bella oli oikeasti myynnissä. Alkoi kuumeinen soittaminen äidilleni ja isälleni. Halusin Bellan. Kyselin lähiseutujen tallipaikkoja läpi ja yritin löytää riittävän halvan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Kuljin kuin sumussa, ja eräänä päivänä Bella haettiinkin pois. Muistan vieläkin kuinka itkin itseni uneen sinä iltana ja menin kouluun silmät turvonneina ja punaisina seuraavana aamuna. Olin vihainen ennenkaikkea itselleni kun en pystynyt pitämään Bellaa itselläni.


Kuitenkin kohtalo johdatti meidät takaisin yhteen. Uusi omistaja ei pystynytkään maksamaan Bellan ostohintaa ja tamma palautui takaisin omistajalleen. Olin onneni kukkuloilla! Jatkoin taas Bellan vuokraamista siitä mihin jäätiin. Kävimme jossain vaiheessa estekisatkin ja sijoituimme kolmansiksi. Olin niin ylpeä pikkutammasta. Elin taas unelmaani. Bella muutti välissä toiselle tallille ihan lähelle, mutta jossain vaiheessa taas takaisin seuralle.


Omistaja myi Bellan toiselle, koska hän halusi kehittyä ratsastajana, mutta minä jatkoin kuitenkin vuokraamista ja hoitamista edelleen, koska Bella pysyi samalla tallilla. Jossain vaiheessa aloin huomaamaan että junnasin ratsastuksellisesti samalla tasolla, enkä päässyt enää kehittymään. Aloin miettimään samaa mitä Bellan entinen omistaja. Nuorena ja hölmönä tein sen virheen että päätin lopettaa Bellan vuokraamisen, että pääsisin kehittymään. Sydämeni särkyi kun lopetin vuokraamisen, mutta uskottelin itselleni että se olisi parhaaksi minulle ja Bellalle. Sain ylläpitoon toisen hevosen, ja jossain vaiheessa Bella muutti pois, Turun lähelle. En nähnyt rakastani enää koskaan.


Kun aloin tätä postausta kirjoittamaan, mietin että haluan nähdä Bellan vielä joskus. Haluan vielä kerran silittää sitä, ehkä käydä selässä. Palata ajassa monta vuotta taaksepäin. Mutta huomaatte varmaan, että kirjoitin ensimmäisen lauseen menneessä aikamuodossa. Halusin tietää kuka Bellan omistaa nykyään ja menin Hippoksen Heppajärjestelmään. Sainkin lukea sieltä tiedon joka laittoi kyyneleet valumaan poskilleni: Bella on kuollut. Vielä näin monen vuoden jälkeen itken kun muistelen yhteistä ihanaa aikaamme ja sitä, että heitin sen menemään. Toivon että Bella on saanut arvoisensa lopun eikä se ole joutunut kärsimään. Se hevonen oli luonteeltaan puhdasta kultaa.
 

Bella opetti minulle vastuuta ja sitä, että hevosesta voi saada ystävän. Se opetti minut ratsastamaan ja rakastamaan kaikenlaisia hevosia, rotuun katsomatta. Bella on osasyy siihen miksi minusta tuli tällainen kuin tuli. Kiitos kaikesta, lepää rauhassa rakas ♥
 


 
 





 



15 kommenttia:

  1. Koskettava teksti ja kaunis hevonen. Mukava lueskella vähän taustojakin. :)

    VastaaPoista
  2. Loistopostaus, samaa sanoisin kuin Jessi, koskettavaa. Laitoin tuon lisäämäsi laulun soimaan ja nyt kun pääsin tuohon postauksen loppuun asti alkaa jo itkettää. Niin monilla on tuo kohtalo -rakasta ei enää olekaan ja jälleennäkemisen mahdollisuus on ikuisesti menetetty. Saatan niin samaistua tuohon kertomaasi, se miten tärkeä jokin voi olla, olipa nyt rotu sitten mikä tahansa tai taso mitä vain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Olen niin vihainen itselleni, kun päästin rakkaan hevosen menemään. Mutta olin silloin nuori ja hölmö. Kuvittelin että haluan kisata ja kehittyä kunnon ratsastajaksi. Toisin kävi ja nyt harmittaa :'(

      Rotu ja taso ei kerro mitään kun puhutaan tosiystävistä.

      Poista
    2. Bella on tai oli muuten myös todella nätti, ihan nimensä veroinen :)

      Poista
    3. Uskon että harmittaa, mutta etenkin nuorempana sitä ajattelee että kaikki on ikuista eikä osaa ajatella että hevonen ei ehkä joskus myöhemmin enää olekaan olemassa. Vähän vanhempana sitä on viisaampi :)

      Poista
    4. Jep, nuorena kun tuntuu olevan ihan kaikki vielä avoinna ja edessä. Olenhan minä vieläkin nuori mutta nyt on jo tullut vähän todellisuudentajua päähän.

      Poista
  3. "Rotu ja taso ei kerro mitään kun puhutaan tosiystävistä."

    Allekirjoitan sataprosenttisesti! Mahtava postaus ja itse lämppärin omistajana olen kohdannut samoja ajatuksia kuin sinä nuorempana - en kehity tämän hevosen kanssa. Kuitenkin hevoseni on paras ystäväni ja elämäni hevonen, sellaisesta ei luovuta kunnes on aika lähteä laukkaamaan vihreillä niityillä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Valitettavasti tajusin Bellan todellisen hienouden vasta vuosia myöhemmin. Lassesta en kyllä päästä irti ennenkuin on sen aika lähteä täältä koittaa.

      Poista
    2. Hevoset ovat loppujenlopuksi luonamme vain vähän aikaa. Ihmisenä elämme (yleensä) pidempään kuin ne ja tosiystävän laukattua taivaslaitumille, ehdimme kyllä vielä kehittyä ratsastajina, jos haluamme eikä se ole onnistunut hevosen tason vuoksi. Näin olen itse ajatellut.

      Mutta nyt sinulla on Lasse, ja tiedät miten arvokasta on olla sen kanssa loppuun asti :).

      Poista
    3. Ajatuksesi on todella järkeenkäyvä :) Ja Lassen kanssa aion nauttia jokaisesta päivästä. Se on se minun toinen elämän hevonen, joka saa pysyä minulla loppuun saakka.

      Poista
  4. Kirjoituksesi on niin ajatuksia herättävä että pommitan nyt useilla kommenteilla, anteeksi :D. Tuosta vielä kun piti sanoa, miten tuttua on tuo että oli ihanaa kun sai tehdä MITÄ TAHANSA hevosenhoitoon liittyvää, ja oikeasti oli siitä onnellinen. Ihan jos sai harjata suojat tai kääriä pintelit -mitä tahansa, se oli upeaa. Rakastin myös kamojen putsaamista, eikä Gibssonin kamat olleet kyllä kymmeneen vuoteen juuri likaiset, sitä kyllä kiintyi niihin varusteisiinkin jotenkin kummasti, vaan koska ne oli rakkaan hevosen kamat.

    Taitaa olla miltei kadonnut tämä kulttuuri. Tai no hei, ilokseni näin tytön tässä yksi päivä joka tarjoutui viikkaamaan hevoseni loimen. Olin ihan ällikällä lyöty, viikkasin tietysti loimen itse kun en halunnut "hyväksikäyttää" toista, mutta jälkeenpäin ajattelin että tässä taitaa olla tyttö joka ois oikeesti tehnyt sen ihan ilosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että kommentoit, ajatuksesi ovat aika samoilla urilla minun ajatusteni kanssa :)

      Todellakin, oli kunniatehtävä jos sai edes putsata varusteet! Ratsastusta ei silloin uskaltanut edes miettiä, koska oli niin harvinaista päästä yksärin selkään.

      Toista on nykyään. Tuntuu että nuorille se ratsastus on vain tärkeää ja samalla hevosen käsittelykin unohtuu pikkuhiljaa. Halutaan vaan ratsastaa ja kisata. Etsin yhdessä vaiheessa Lasselle hoitajaa, joka ei olisi halunnut ratsastaa, mutta ei löytynyt. En halua sellaista joka koko ajan haluaa sinne selkään ja tekee hoitojutut vaan siksi että saa ratsastaa. Haluaisin sellaisen hoitajan, joka tekisi hoitojutut ja olisi ILOINEN jos saisi ratsastaa vaikka edes käyntiä. Mutta nämä ovat kyllä katoava luonnonvara.

      Poista