perjantai 6. heinäkuuta 2012

Toisinaan leikittelen ajatuksella uudesta hevosesta. Milloin pilvilinnoissani laukkaa upea friisiläisori, jolla saisin harjoitella kouluratsastusta, milloin kirjava hevonen, jolla saisin harrastaa mukavasti mitä huvittaa, milloin lännenhevonen, jolla saisin tutustua lännenratsastukseen. Minulla olisi unelmieni hevonen, jollaista ei kellään muulla olisi.

Mutta hetkinen. Minullahan on jo sellainen. Unelmieni hevonen. Aina kun olen liian syvällä unelmissani, jostain  pilvilinnan tornin takaa laukkaakin Lasse, ihana Possuni. Se palauttaa minut maan pinnalle hymy huulilla. En tarvitse uutta hevosta, kun minulla on Lasse. Sen parempaa ei minun kohdalle tule osumaan, olen varma siitä.


En tiedä mikä Lassessa on "Se Juttu", mikä tekee siitä niin erikoisen. Siljan kanssa olemme usein keskustelleet tästä ja aina keskustelut ovat päättyneet samaan: Se ON. Monet Lassen kanssa touhunneet ovat pitäneet sitä outona ja säpsynä. Olen kuullut niin paljon negatiivista Lassea koskien. Tuntuu että sitä ei ole ymmärretty, kun sillä onkin omia mielipiteitä asioista.

Minä ymmärrän Lassen huumorintajua, samoin Silja. Emme tosin aina, mutta useimmiten. Lasse vaatii käsittelijöiltään aivan tietynlaista huumoria. Se ei tee mitään ilkeyttään tai pahalla, vaan siksi koska se haluaa näyttää mielipiteensä. Rakastan Lassen luonnetta! Se ei ole mikään pystyynkuollut kaakki, vaan äärimmäisen monipuolinen luonteeltaan. Minulle ja Siljalle se keksii aina kaikenmoista kivaa (muunmuassa lehmien pelkääminen kuollakseen, Sonjalla se ei tehnyt samaa kuin minulla, koska ymmärsi että se ei ole sopivaa), mutta osaa käyttäytyä aivan täydellisestikin. Silja oli ollut siskonpoikansa kanssa tallilla, ja tämä pikkupoika (olisikohan 2-4v?) oli harjaillut Lassen jalkoja, syöttänyt sitä ja ratsastanutkin, vaikka on hyvin arka. Lasse oli seissyt koko ajan aivan paikallaan ja ratsastuksessa kävellyt tapansa mukaan rauhallisesti, niinkuin aina aloittelevien ratsastajien kanssa.

Tämän takia minusta on tuntunut aina valtavan pahalta kun joku on haukkunut Lassea, koska se ei oikeasti ole ilkeä tai paha. Minun kanssani se ei tee juuri koskaan mitään väärää. Joskus se saattaa saada säpsyn, mutta mitäs sitten? Jokainen hevonen tekee joskus jotain. Olemme Lassen kanssa kavereita, ja kun sen luokse menee tällä fiiliksellä, se ei tee mitään. Lasse on hevonen, jonka motoksi sopisi Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.


Lasse ei ole mikään erityisen hienon näköinen. Perusruunikko, yksi pieni sukka ja tähti päässä. Silti se on minusta maailman hienoin hevonen. Se on valloittanut sydämeni luonteellaan, ei niinkään ulkonäöllään.

Aamulla töistä tullessa ajattelin sitä, että joskus minun on luovuttava Lassesta. Itkuhan siinä pääsi. Millaista on elämä Lassen jälkeen? Ikinä en tule löytämään toista yhtä mahtavaa hevosta. Tuli mieleen, että mitä järkeä olisi jatkaa koko harrastusta jonkin laimean kopion kanssa. Ymmärsin kuinka rakas tuo pieni täysiverinen minulle oikeasti on. En halua luopua siitä, mutta kuitenkin olen sen valmis tekemään kun sen aika tulee.

Eko l'Augeval ♥


Anteeksi sekava postaus.

4 kommenttia:

  1. Onneksi ei koskaan täydy olla valmis luopumaan juuri nyt, nythän voi elää täysillä elämää ja ajatella että niin tulee olemaan aina :). Kun se viimeinen kamala päivä lopulta koittaa, niin silloin sitä tekee kuten täytyy. Voi myös todella olla ettei koskaan löydy yhtä ihanaa hevosta, koskaan ei tule takaisin juuri se sama yksilö, se niistä elämämme hevosista tekeekin niin ainutlaatuisia. Ainiin, ja minun lempi hevosväri on juuri ruunikko, yksinkertaisessa kauneudessaan :D. Ei siihen mitään sen erikoisempaa tarvita :). Ja hienoa, että osaat arvostaa sitä, mitä sinulla on, eli Lassea :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ihanaa elää vain täysillä. Välillä tulee kuitenkin synkkiä hetkiä, varsinkin nämä Lassen sairastelut...

      Muistan kun nuorempana sanoin aina että en halua kimoa enkä ruunikkoa hevosta, ja kuinka kävikään :D Lasse on kuitenkin juuri se ja enemmänkin mitä tarvitsen.

      Poista
    2. Nää on juuri näitä klassisia, yksilö menee yli ulkonäköseikkojen ja rodun. Itse olen joskus tuominnut suokit ja kuinka ollakaan yhtäkään ikävää suokkia en ole tavannut ja pari oikein hyvää suokki-kaveria ollut ja yksi yhäkin. Loppupelissä ihan sama mikä rotu ja väri ;), vaikka saahan niitä mieltymyksiä olla ja ennenkuin tuntee hevosen niin ulkonäköhän on ainot josta voi olla jotain mieltä ;).

      Huoli hevosesta ja ajatukset siitä, että joskus joutuu luopumaan (puhumattakaan itse siitä viimeisestä päivästä) on ehdottomasti hirveintä mitä voi olla, siitä ei pääse mihinkään. :(

      Poista