tiistai 7. helmikuuta 2012

Toivepostaus: Parhaat hetket

Ajatte vieraalle tallille, jossa sinua odottaa unelmiesi hevonen: ensimmäinen oma hevosesi. Paperit kirjoitetaan, hevonen lastataan traileriin, kotimatka voi alkaa. Et malta odottaa, että saat taluttaa hevosesi kotitallilla pois trailerista ja viedä sen karsinaan. Odotat innolla ensimmäisiä yhteisiä ratsastuksia. 
Tallilla talutat hevosen karsinaansa ja jäät katselemaan sitä.
Ruunikko täysiverinen talvikarvassaan ihmettelee uutta karsinaa ja vierustoveria. 


Parhain hetkeni Lassen kanssa on varmasti se, kun sain sen. Lasse oli unelmieni täyttymys. Ensimmäinen oma hevoseni. Muistan vieläkin paljon yksityiskohtia siitä, kun haimme Lassen. Tiet olivat järkyttävän liukkaat, isäni ajamassa, äitini ja ratsastuksenopettaja takapenkillä. En pystynyt rauhoittumaan koko matkalla, vaan vilkuilin vähän väliä taaksepäin, että tuleehan koppi perässä.

Olin varmaan maailman onnellisin tyttö kun sain Lassen. Ehkä se oli liian vaikea minulle ja meistä puhuttiin taatusti pahaa selän takana, mutta mitä sitten. Ne, jotka sanoivat, etten pärjää Lassen kanssa, olivat väärässä.



Hyppään hevosen paljaaseen selkään. Innosta puhkuen hevonen lähtee kävelemään, ennenkuin olen edes kunnolla kyydissä. Naurahdan ja pyydän hevosta pysähtymään, että pääsen kunnolla selkään. Käsken hevosen käyntiin ja annan ajatusteni harhailla. Hevonen kävelee tyytyväisenä kaulaansa venyttäen. Pienellä kaulanarun siirrolla vaihdamme suuntaa. Tunnen olevani kotona.

© Petra

Parhaimpia hetkiämme oli myös se, kun jätimme varusteidenkäytön vähemmälle. Se oivallus, kun tajusin etten tarvitse kuolaimia Lassen ohjaamiseen, oli järisyttävä. Sain tuntea tosissani, miltä tuntuu olla yhtä hevosen kanssa.  Lassekin on selvästi nauttinut tästä liikutusmuodosta. Oloni on todella kotoisa Lassen selässä ilman varusteita. Parhaisiin hetkiin kuuluu kaikki ilman varusteita ratsastuskerrat.


Hevonen hyppii innosta. Allasi on dynamiittipötkö, jonka sytytyslanka palaa jo. Edessänne on suora, joka suorastaan huutaa kiitolaukkaa. Sinun ei tarvitse antaa kuin ohjaa. Hevonen räjähtää allasi ja lähtee laukkaamaan niin kovaa kuin annat sen vain mennä. Kaviot hakkaavat maahan, tuuli humisee korvissasi, silmäsi vuotavat. Hetken tunnet olevasti pienenpieni, et voi tehdä mitään. Kun hevosen innostus antaa hieman periksi, pystyt hidastamaan. Hevonen hengittää raskaasti ja kaula on kostunut hiestä. Innosta sekaisin se heittelee päätään ja kysyy, että eikö voitaisi mennä vielä uudestaan kovaa.

© Petra

Lassen kanssa yksi parhaimmista jutuista on laukkaaminen metsässä tai sänkkärillä. Laukkahevostaustansa vuoksi vauhtia piisaa! Ensimmäisillä kerroilla hieman hirvitti laukata kovempaa, mutta äkkiä siihen tottui. Ja Lasse on niin innoissaan kun pääsee laukkaamaan! Vain kaksi kertaa se on lähtenyt tosissaan viemään maastossa. Toinen kerta oli, kun olimme ystäväni Sallan kanssa maastossa. Salla oli suokkiruuna Hilulla, jota ratsasti tuolloin paljon. Tarkoitus oli laukata ihan hitaasti yksi tie, mutta hevoset päättivät toisin. Silloin mentiin kyllä ihan täysin hallitsemattomasti! 
Toinen kerta oli kun olimme äidin kanssa (äiti käveli, minä ratsastin) maastossa. Tarkoitukseni oli päästää yhdellä pätkällä vähän kovempaa. Alku meni hyvin, kunnes yhtäkkiä Lasse totesi että vauhtia ei ole riittävästi. Sitten mentiin taas :D
Lassella on hieno laukata kovaa. Tuntea hevonen alla, tuntea se voima. Se on jotain niin hienoa, ettei sitä voi sanoin kuvailla. 


Tähän tuli nyt top 3. Nämä kolme tulivat ensimmäisenä mieleen. Lassen kanssa lähes joka päivä saa kokea jotain, mikä kuuluisi parhaimpiin hetkiin. Tämä lista olisi loputon, jos listaisin edes puolet parhaista hetkistämme. Lasse on minulle juuri sopiva, enkä voisi parempaa edes toivoa!

Anteeksi runollisuuteni, en tiedä mikä minuun iski.

4 kommenttia: