maanantai 28. marraskuuta 2011

Maneesilla!

Huhhuh, tulipas taas käytyä maneesilla Lassen kanssa! Ja samalla reissulla huomasin parikin juttua miksi en ole siellä käynyt.

Tallilla Lasse meni suorilta koppiin, mikä oli suuri yllätys. Yleensä se on hetken pelleillyt ja mennyt vasta sitten. Nyt meni kuitenkin suoraan, kyselemättä. Lähdettiin siis Petran ja Uffen kanssa maneesiin. Matka sujui hyvin liukkaudesta huolimatta.

Kaartisen valmennus maneesissa. En muista koska on otettu. © Mikko

Maneesilla pistimme hevosille varusteet, ja suitsia laittaessani huomasin käsieni tärisevän aivan holtittomasti. En meinannut saada solkia kiinni. Samalla henkeäni alkoi ahdistaa, ja meinasin mennä paniikkiin kun tajusin mitä seuraavaksi pitäisi tehdä: nousta selkään.

Okei, ehkä on syytä vähän valottaa historiaani. Tarkempi selitys tulee tulevissa postauksissa, mutta tässä lyhyesti. Olen aina ollut lievästi maneesikammoinen, mutta oman hevosen saatuani se kammo on lähtenyt oikeastaan kokonaan. Kerran menin yhdellä vanhan tallin hevosella maneesiin, ja tipuin pahasti (tämän tippumisen vuoksi selkäni vihoittelee, yhä melkein kolmen vuoden jälkeen. Lääkärin mukaan se ei tule ikinä paranemaan täysin, vaan tulen aina kärsimään selkä/lonkkakivuista). Tänään tajusin, etten ole tainnut sen kerran jälkeen käydä lainkaan maneesissa ratsastamassa itsenäisesti.

Kun olin nousemassa selkään, koko tippumisepisodi nousi selvänä mieleeni. En pystynyt hengittämään, mutta totesin että selkään on pakko mennä tai en tule enää koskaan ratsastamaan maneesissa. Alkuratsastus meni seisoskellessa ja rohkeutta etsien. Onneksi Lasse ymmärsi että nyt ei saa tehdä mitään harkitsematonta, vaan se seisoi nätisti kun pyysin ja käveli hissukseen eteenpäin kun uskalsin.

Pikkuhiljaa sain rohkeutta, ja uskalsin ottaa pieniä ravipätkiä. Nostin myös pari kertaa laukan, koska laukassa onnettomuuteni tapahtui. Lasse oli älyttömän hieno! ♥

Muut maneesissa olleet luulivat varmaan että ratsastan nykyisin aina niin: hevosellä pää taivaissa ja takajalat tallissa, ratsastaja henkeään pidätellen melkein kyyneleet silmiissä selässä istuen ja koko ajan hevosta kehuen. Kuultiinpa siellä jokunen hieman ilkeä kommenttikin meitä koskien, mutta eipä anneta sen haitata. Jos jollakin on jotain sanomista, on hänellä myös oikeus sanoa kommenttinsa. Lasse ei enää ole kisahevoskunnossa, koska se ei ole kisahevonen.
Tämän vuoksi en myöskään tykkää käydä seuran maneesilla/kentällä, koska aina useimmiten siellä saa kuulla jotain pahaa sanottavaa. Mieluiten menen omalla kentällä jossa paskanpuhujat ei näe menoa ja keksi arvosteltavaa.
Ja jos joku nyt tunnistaa itsensä tästä, suokaa anteeksi, myös minulla on oikeus mielipiteeseen :)

4 kommenttia:

  1. Jännä juttu tuollainen maneesikammo, eipä ole tullut mieleen että tuollaisesta voisi kärsiä :/ Sulle on haaste mun blogissa :) http://kaktujafutura.blogspot.com/2011/11/haaste-ja-pieni-ratsastuspostaus.html

    VastaaPoista
  2. Enpä ole minäkään tiennyt että sitä voi ihan tosissaan pelätä :/ Mutta näköjään voi!

    Ja kiitos kovasti! :)

    VastaaPoista
  3. Onneks sulla on tommonen kultakimpale allas johon sä luotat ja se luottaa suhun, ei muuten ois välttämättä tommosessa tilanteessa tullu maneesissa menosta mitään (:

    Löysin tosiaan tän teidän blogin vahingossa ja luin ekana ton "Kuinka löysimme luonnollisen hevostaidon", aivan ihana teksti. Kuvien perusteella näytti tosi ihanalalta, sovitte niin yhteen!
    Tuli oma entinen hoitsupolle mieleen johon luotin täysin samalla tavalla kuin sinä Lasseen..

    VastaaPoista
  4. Anonyymi: Niinpä, paremmin ei Lasse olis enää voinu käyttäytyä :)
    Ja kiitos!

    VastaaPoista