tiistai 29. marraskuuta 2011

Ratsastushistoriani

Jonsu esitti toivepostausehdotuksen ratsastushistoriastani ja tässä se tulee. Huomasin että tästä tulee myös väkisin elämässäni vaikuttaneet hevoset -postaus. Tapahtumat ei välttämättä kulje aivan tarkassa järjestyksessä, sillä en yksinkertaisesti muista oikeaa järjestystä. Pääjärjestys on kuitenkin oikein.

En muista tarkkaa ikää tai vuotta koska aloitin ratsastuksen. Olin silloin yhdeksän tai kymmenen. Mentiin Niinisalon Ratsastajien tallille alkeiskurssille parhaan kaverini Sallan kanssa. Voi sitä jännityksen määrää! En muista enää mitkä hevoset ensimmäisillä tunneilla oli, mutta nopeasti meille tuli suosikkihevoset joita aina toivottiin tunnille: Salla halusi mennä Salpalla, minä Nysällä tai Aatulla.

Ensimmäinen hoitohevoseni oli Ponsi NR:n tallilta. Sillä tuli sitten ratsasteltuakin jonkin verran, vaikka se ei ollutkaan minulle lainkaan sopiva. Se ei nostanut laukkaa vaan kaahotti ravia kamalaa vauhtia. Eikä se muutenkaan ollut mikään järin mukava ratsastaa, mutta kun se oli hoitohevonen, sillä oli mentävä. Piste.

Bella
Olinkohan ratsastanut kolme vai neljä vuotta, kun tallille muutti yksityiseksi kaunis musta lämminveritamma Bella. Ihastuin siihen heti ensi silmäyksellä ja olin aina sen omistajan kintereillä kyselemässä että saanko putsata Bellan varusteet, saanko pestä sen ruokakipon, saanko pestä sen harjat, saanko saanko saanko. Kuitenkaan, en ikinä kysynyt saanko ratsastaa, koska se olisi ollut hävyttömän noloa eikä rahkeet riittänyt, vaikka omistaja olikin todella mukava ja antoi aina minun hinkata hevosen ja itsensä varusteita. Eipä tainnut kellään muulla yksityishevosella varusteet kiiltää niin kovasti kuin Bellalla!

Tätä varusteiden hoitamista jatkui kuukauden-kaksi, ja nyt myöhemmin silloinen omistaja on sanonut että se oli koeaikaa. Koko sinä aikana en kysynyt ratsastamismahdollisuudesta mitään, siivosin vain kiltisti ja olin huipputyytyväinen siihenkin. En tarvinnut ratsastusta, sainhan harjailla hevostakin joskus! Ja auttaa omistajaa kun hän tuli tallille. Jossain vaiheessa omistaja sitten kysyi kysymyksen, jota olin odottanut: haluatko alkaa hoitaa Bellaa ihan virallisesti? Olin ratketa riemusta, ja tällekin ollaan jälkeenpäin naureskeltu :D
Ja kerran, ratsastuksen loppupuolella omistaja kysyi, että haluaisinko tulla kävelemään loppukäynnit Bellalla. No, ei tarvinnut kahdesti kysyä! Olin onnesta soikeana kun sain kävellä YKSITYISHEVOSELLA. Jotenkin se oli todella suuri juttu silloin. Siitä lähtien sain alkaa ratsastaa yhä enemmän ja enemmän Bellalla, kunnes otin sen ihan puolivuokralle.

Kun olin hoitanut Bellaa jonkin aikaa, tuli omistaja sanomaan, että hevonen muuttaa noin kilometrin päässä olevalle yksityistallille, ja tallin omistaja oli pyytänyt myös kaveriani Sallaa hoitamaan hevosia sinne, samalla kun minä menen hoitamaan Bellaa. Tämä oli mahtava uutinen meille! Muistan kun supatimme Bellan karsinassa, koska siitä ei saanut muille puhella.

Bella
Suvin tallilla ratsastus"urani" lähti suureen nousukiitoon. Sain ratsastella useilla hevosilla, ja pääsin Suvin tunneille. Bellan kanssa kehityimme myös kovaa vauhtia kun pääsimme tunneille. Bella oli ensimmäinen ns. elämäni hevonen. Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Jossain vaiheessa omistaja totesi, ettei pääse Bellan kanssa enää eteenpäin, vaan se on myytävä. En nyt muista tarkkaa aikajärjestystä, mutta pari kertaa Bella tuli kuitenkin vielä takaisin kun ei kaupat ei onnistunut tai ostaja ei ostanutkaan sitä.

Aloin Suvin tallilla ratsastamaan isoa kiukkuista puoliveriruuna Lörvää. Lörvän kanssa opin ratsastamaan laiskempiakin hevosia. Se jos mikä oli nimittäin laiska! Ei olisi halunnut liikkua millään eteenpäin, enkä saanut varmaan ikinä ratsastettua sitä edes minkäänlaiseen muotoon... Mutta se oli kaverini, johon kiinnyin kovasti. Valitettavasti sen jalat ei kestänyt kovempaa käyttöä.

Suvin tallilla aloin ratsastamaan myös pienellä ja pippurisella suomenhevostamma Assilla. Se oli varsin mukava tapaus myöskin. Yhdet kisatkin taidettiin Assin kanssa käydä, ja tipuin selästä jo ennen verryttelyä.

Jatkoin Suvin tunneilla käymistä, ja ratsastustaitoni kasvoi kohisten kun sain tunneilla muitakin kommenttia kuin kantapäät alas, tule uudestaan. Suvi perehtyi meihin paljon tarkemmin tunnilla, ja korjasi perusteellisesti istuntaa ja tapaa ratsastaa. Kävimme siis Sallan kanssa usein samoilla tunneilla.

Lörvä

Jossain vaiheessa myös minä totesin, etten pääse Bellan kanssa eteenpäin, vaan junnaamme paikallamme. Niin vaikeaa kuin se olikin, lopetin Bellan vuokraamisen. Kaikenlisäksi Bella oli muuttanut takaisin seuran tallille, joten ravasin kahden tallin väliä. Siksi aloimme etsimään minulle ylläpitoon hevosta. Puolivuotta etsimme, kunnes tärppäsi. Ylläpitoon minulle tuli valtava ruuna Antero, joka oli minulla noin kolme kuukautta. Sitten totesimme yhdessä äidin kanssa, että eiköhän ole viisainta ostaa oma. Päätöksen syistä en kerro enempää. Niin Lasse tuli minulle.

Antero
Samaan aikaan kun Antero tuli minulle, Suvin talli siirtyi takaisin omistajilleen Siltakorville. Tällöin myös porukkamme hajosi. Tämä oli minulle henkisesti kova pala, sillä olin todella kiintynyt tallin ihmisiin ja siihen tunteeseen kun kuuluin porukkaan.

Lassen kanssa olimme siis ensin hetken Siltakorven tallilla. Parin kuukauden päästä sattuneista syistä tuli tallipaikan vaihto ajankohtaiseksi. Muutimme Nykäsille, jossa olimme pari vuotta. Tämän ajan kävin Kallen tunneilla ja taas ratsastustaitoni kasvoi kohisten. Jossain vaiheessa meidän piti alkaa kisaamaan ja oltiinkin jo ihan hyvässä kisakunnossa kunnes sitten tipuin yhdeltä tallin lämminveritammalta pahasti, ja satutin selkäni.

Bella

Minun oli tarkoitus alkaa kilpailemaan koulua tällä tammalla, ja olimme maneesissa harjoittelemassa tallinomistajan kanssa. Olimme maneesin päädyssä nostamassa laukkaa. Ja minä tiesin, TIESIN että hevonen pukittaa. Silti en tehnyt asialle mitään. Hevonen pukitti ja vaihtoi salamana suuntaa, lähti rynnimään toiseen päätyyn minun roikkuessa vielä kyydissa. Toisessa päädyssä sitten tipuin. Tipuin suoraan takamukselleni, ja kipu räjähti koko kroppaani. En pystynyt tekemään muuta kuin itkemään ja kääntymään mahalleni vähään aikaan. Samalla katselin kun tamma juoksi maneesissa vapaana ja ainoa mitä päässäni liikkui oli mä kuolen ja voi helkkari tuo hevonen katkoi ohjansa. En pystynyt liikuttamaan jalkojani ja pelkäsin jo että olen halvaantunut. Kipu kertoi kuitenkin muuta. En tiedä miten pitkään makasin maneesin pohjalla ja vaan itkin. Jonkin ajan päästä pääsin nousemaan sen verran ylös että siirryin istumaan sivummalle. En pystynyt kävelemään kunnolla, sillä selkäni oli saanut kovan täräyksen, eikä jalat toiminut kunnolla. Onneksi sain kyydin tallille, josta äiti tuli hakemaan minut. Muistan vieläkin sen kivun kun istuin autoon ja lähdimme terveyskeskukseen....

Oli sen vuoden viimeinen päivä (tapahtuneesta melkein kolme vuotta), joten voitte kuvitella, kuinka paljon terveyskeskuksen tätejä kiinnosti hoitaa jotain hevosenselästä tippunutta. Sain vain lihaksia rentouttavaa ja buranaa, vaikka selkä olisi pitänyt ehdottomasti kuvata. Valitettavasti luotimme hoitajien sanaan että selkälihakset ovat vain todella jumissa. Tulen ikuisesti kärsimään tästä luottamuksesta. Tämän jälkeen olen ravannut kaikenmaailman tohtoreilla jotka on tutkinut minua, eikä ole saatu kunnolla selville mikä mättää. Tänä vuonna fysioterapeuttini löysi vikaa lonkastani, joka on koteloitunut väärään asentoon. Myös lannerangassani on sanomista. Onnettomuuden takia minulle on tullut useita taukoja ratsastukseen eikä kroppani jousta enää esim. harjoitusravissa yhtä hyvin kuin ennen. Osittain tämän vuoksi minusta on tullut puskaratsastaja.

Tuisku

Nyt olen ratsastajana jäänyt junnaamaan samalle tasolle, mutta tämä riittää minulle. En halua olla huippu, eikä minulla ole kunnianhimoa siihen. Kunhan saan ratsastaa rakkaalla hevosellani, on kaikki niinkuin pitää :) Ehkä joskus voisi mielenvirkeyden vuoksi mennä tunnillekin, mutta menen ehdottomasti Suvin tunnille, koska Kalle ei anna armoa :D

Assi

Emmi piirsi tämän joskus ollessaan ylijärjestäjänä, jos oikein muistan :D
RIP Sohvi. Oltiin joskus hyppäämässä maastoesteitä, aina ei mene niinkuin elokuvissa :D
Minä ja Lörvä, Salla ja Pöllerö, Suvin tallilta. Voi niitä aikoja ♥

Blogihaaste.

Säännöt ovat seuraavat:
a) Kiittää haasteen antajaa: Kiitoksia Kaktu ja Futura!
b) Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
Petra Palomäki
Hirvikankaan hurjat
I don't want to miss a thing
Muistipalapeli
Ponin boxi

c) Ilmoittaa näille haasteesta.
d) Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään.
Tässä tapauksessa kerron Lassesta.

Lassen ensimmäinen muhkumorisan. RIP Casablanca III </3

1. Lasse on laukannut nuorempana kilpaa Ranskassa, Tanskassa ja Ruotsissa ja menestynyt ihan hyvin. Vasta Suomeen tultuaan se on saanut ratsukoulutuksen.

2. Laukkaura loppui onnettomuuten. Lasse oli tullut kuperkeikkaa ulos lähtökarsinasta ja pelästynyt sitä niin paljon ettei suostunut enää menemään lähtökarsinaan sen jälkeen. Lassen tuntien en ihmettele yhtään!

© Petra
3. Lassella on todella huonot hampaat, jotka vaativat usein hammashoitoa. Hampaat ovat joka suuntaan hieman harillaan :D Säännöllisellä raspauksella suuongelmat pysyvät kurissa. Kotipaikkakunnallamme ei ole sähköraspia, joten hammashuolto Lassen kohdalla tarkoittaa klinikkareissua.


4. Lasse on todellinen herkkis. Jos siltä lähtee kenkä, se on vähintään jalka poikki silloin jne. Lisäksi olemme varmoja että Lasse on homo. Onneksi naapurissa asuu Uffe, joka on myös miesten perään ;)


5. Lasse on todella mukautuvainen ratsastajan suhteen. Jos selkään laittaa kokeneemman ratsastajan, Lasse ei ole aina mikään helpoin. Kun selkään taas laittaa aloittelijan, Lasse muuttuu varovaiseksi ja pelkää selvästi että ratsastaja putoaa.

Lassen toinen muhkumorsian, Gledisa.

6. Ruoka-aikaan Lasse on todellinen piru. Potkii seiniä ja kiukuttelee naapurin Urco-orille. Muuten se on oikea mamman mussukka eikä tee mitään.

7. Lasse on asunut kolmella tallilla sinä aikana kun se on minulla ollut. Joka muutto on tuonut meidät pienempään talliin. Lasse stressaa menoa ja melskettä.

8. Olen varusteratsastaja, ja päävärimme on tummansininen. Kakkosvärimme on harmaa. Kun saan rahaa, tarkoitus olisi alkaa keräilemään beigeä ja tummanvihreää.

Varusteurheilua...

maanantai 28. marraskuuta 2011

Maneesilla!

Huhhuh, tulipas taas käytyä maneesilla Lassen kanssa! Ja samalla reissulla huomasin parikin juttua miksi en ole siellä käynyt.

Tallilla Lasse meni suorilta koppiin, mikä oli suuri yllätys. Yleensä se on hetken pelleillyt ja mennyt vasta sitten. Nyt meni kuitenkin suoraan, kyselemättä. Lähdettiin siis Petran ja Uffen kanssa maneesiin. Matka sujui hyvin liukkaudesta huolimatta.

Kaartisen valmennus maneesissa. En muista koska on otettu. © Mikko

Maneesilla pistimme hevosille varusteet, ja suitsia laittaessani huomasin käsieni tärisevän aivan holtittomasti. En meinannut saada solkia kiinni. Samalla henkeäni alkoi ahdistaa, ja meinasin mennä paniikkiin kun tajusin mitä seuraavaksi pitäisi tehdä: nousta selkään.

Okei, ehkä on syytä vähän valottaa historiaani. Tarkempi selitys tulee tulevissa postauksissa, mutta tässä lyhyesti. Olen aina ollut lievästi maneesikammoinen, mutta oman hevosen saatuani se kammo on lähtenyt oikeastaan kokonaan. Kerran menin yhdellä vanhan tallin hevosella maneesiin, ja tipuin pahasti (tämän tippumisen vuoksi selkäni vihoittelee, yhä melkein kolmen vuoden jälkeen. Lääkärin mukaan se ei tule ikinä paranemaan täysin, vaan tulen aina kärsimään selkä/lonkkakivuista). Tänään tajusin, etten ole tainnut sen kerran jälkeen käydä lainkaan maneesissa ratsastamassa itsenäisesti.

Kun olin nousemassa selkään, koko tippumisepisodi nousi selvänä mieleeni. En pystynyt hengittämään, mutta totesin että selkään on pakko mennä tai en tule enää koskaan ratsastamaan maneesissa. Alkuratsastus meni seisoskellessa ja rohkeutta etsien. Onneksi Lasse ymmärsi että nyt ei saa tehdä mitään harkitsematonta, vaan se seisoi nätisti kun pyysin ja käveli hissukseen eteenpäin kun uskalsin.

Pikkuhiljaa sain rohkeutta, ja uskalsin ottaa pieniä ravipätkiä. Nostin myös pari kertaa laukan, koska laukassa onnettomuuteni tapahtui. Lasse oli älyttömän hieno! ♥

Muut maneesissa olleet luulivat varmaan että ratsastan nykyisin aina niin: hevosellä pää taivaissa ja takajalat tallissa, ratsastaja henkeään pidätellen melkein kyyneleet silmiissä selässä istuen ja koko ajan hevosta kehuen. Kuultiinpa siellä jokunen hieman ilkeä kommenttikin meitä koskien, mutta eipä anneta sen haitata. Jos jollakin on jotain sanomista, on hänellä myös oikeus sanoa kommenttinsa. Lasse ei enää ole kisahevoskunnossa, koska se ei ole kisahevonen.
Tämän vuoksi en myöskään tykkää käydä seuran maneesilla/kentällä, koska aina useimmiten siellä saa kuulla jotain pahaa sanottavaa. Mieluiten menen omalla kentällä jossa paskanpuhujat ei näe menoa ja keksi arvosteltavaa.
Ja jos joku nyt tunnistaa itsensä tästä, suokaa anteeksi, myös minulla on oikeus mielipiteeseen :)

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kuvapostaus eilisaamulta

Ennen ratsastusta päästin Lassea isolle laitumelle juoksentelemaan. Lasse oli juoksemisesta kyllä hieman eri mieltä - sieltähän löytyi vielä pari hassua ruohonkortta! Loppujen lopuksi sain Lassen liikkumaan, kuten kuvista näkee. Petrakin tuli apuun ja sain ihan hyviäkin otoksia.



Possu söpöilee ♥


Hehehe :D




??

Talvikarva, hikeä ja kuraa.



???? Kyllä voi hevonen näyttää kamalalta :D

lauantai 26. marraskuuta 2011

Kuinka löysimme luonnollisen hevosmiestaidon?

Aina voi olla pehmeämpi,
aina voi olla johdonmukaisempi,
aina voi olla enemmän sisäistä voimaa.



Olemme Lassen kanssa löytäneet luonnollisen hevosmiestaidon oikeastaan sattumalta. Olin kyllä kuullut kyseisestä "metodista", mutta en ollut perehtynyt siihen sen tarkemmin - kuulostihan se aika tylsältä, maastakäsin harjoitella hevosen kanssa. Alkuun en tehnyt Lassen kanssa lainkaan talutus- yms harjoituksia, sillä halusin vain ratsastaa.

Jossain vaiheessa päästin Lassea kentälle irti, ja kokeilin seuraisiko se minua. Seurasihan se - tosin hieman epävarmasti alussa. Se saattoi lähteä kesken kaiken kävelemään eri suuntaan kuin minä. Kun päästin Lassea riittävän usein irti ja aina lopussa harjoittelimme seuraamista, huomasin, että pikkuhiljaa Lasse alkoi seuraamaan minua varmemmin.


Lassen kovan selkärangan takia en mennyt alkuaikoina juurikaan ilman satulaa. Lisäksi Lasse oli aika paljon vauhkompi kuin nykyään. Kuitenkin jossain vaiheessa aloin menemään ilman satulaa ja tuli sitä mentyä riimulla+narullakin muutama kerta. Nämä kuitenkin vain mielenvirkeyden vuoksi, ilman mitään tavotteita.

Jossain vaiheessa edellisellä tallillamme tuli läheisemmäksi maastakäsintyöskentely, erään vaikean hevosen takia. Meidän tallilaisia kutsuttiinkin muualla narunpyörittäjiksi, kun emme yrittäneet saada tuota hevosta kuriin väkivallalla vaan kiltimmin keinoin. Itse en tämän kyseisen hevosen kanssa ollut tekemisissä, mutta näihin aikoihin kiinnostuin ihmisen ja hevosen välisestä suhteesta. Löysin nettisivuja liittyen luonnolliseen hevosmiestaitoon.


Luonnollinen hevostaito (lh) eli natural horsemanship (nh) on pehmeä ja hevosta kunnioittava työskentelytapa. Pehmeys ei kuitenkaan tarkoita epäselvyyttä. Kunnioittaminen perustuu vahvaan tietoon ja käytännön kokemukseen hevosen lajinmukaisista fyysisistä ja psyykkisistä tarpeista.

Joskus hevonen ei ymmärrä, joskus se ei halua. Hevonen yrittää käytöksellään kertoa meille MIKSI? Voi olla, että ihmisen täytyy muuttaa omaa käyttäytymistään, pysähtyä, rauhoittua, alkaa kuunnella. Kommunikaatiohan on kaksisuuntaisuutta. Työskentely hevosen kanssa pitää aina olla positiivista ja myötätuntoista ja päättyä onnistuneisiin tunnelmiin.



Luettuani tämän aloin miettimään asennettani hevoseen ja ratsastukseen. Ja pielessähän se oli: olin tottunut hyvin erilaiseen menoon. Jos hevonen ei totellut, se sai raippaa. Jos se kiukutteli, kiukuttelin takaisin. Kuitenkin jossain vaiheessaa lh jäi hieman sivuun, kun "ei ollut aikaa". Hevosraukka, Lasseraukka. Älkää käsittäkö väärin, en silti kohdellut Lassea huonosti vaikka lh olikin jäänyt sivummalle. En vaan tehnyt enää harjoituksia.

Tänä syksynä muistin taas mitä hevosen ja ihmisen välinen kunnioitus on. Aloin miettimään ratsastustani yhä tarkemmin. Jos hevonen kiukutteli, en heti olettanut sen tekevän sitä kiukutellakseen. Aloin tarkkailemaan itseäni selässä. Huomasin, että aina kun tein jotain väärin, Lasse protestoi. Se on herkkä hevonen, jonka selässä pitää ratsastaa nätisti. Oikeastaan tämän vuoksi kokeilin ilman varusteita menoa.


Huomasin, että teen ohjilla liikaa töitä Lassen selässä. Kun minulla oli käytössä vain onneton kaulanaru, en voinut satuttaa Lassea suusta. Ja kaulanarulla meno oli menestys! Lasse oli paljon yhteistyökykyisempi kuin varusteilla, ja selvästi nautti tästä erilaisesta menosta.

Esteillä huomasi eron omassa ratsastuksessani. Kun hyppään, yritän kontrolloida hevosta liikaa, jolloin lähestymiset menee pipariksi ja lähden hyppyyn ennen hevosta. Mätkähtelen kaulalle minkä kerkeän, nypin hevosta suusta ja jalkani seikkailee missä sattuu. Kun hyppäsin ensimmäistä kertaa ilman varusteita, huomasin, kuinka paljon paremmin se menee! En voinut kontrolloida hevosen askelia niin paljoa, koska narulla ei saa lyhennettyä juurikaan askelta. Lisäksi en lähtenyt tuuppaamaan enkä nyppinyt suusta. En retkahdellut kaulalle ja jalkani pysyi huomattavasti paremmin oikeassa kohdassa. Mahtavaa! Ja Lasse nautti kun sai itse tehdä, eikä täti yrittänyt onnettomasti roikkua ohjaksissa.

Tänään hyppäsimme taas ilman varusteita. Kertaakaan minua ei jännittänyt lähestyä esteitä, vaikka lopussa ne nousivat parhaimmillan 90cm korkeuteen. Ainoastaan jumppasarjalle tuli huonoja lähestymisiä, kun puomi ennen estettä hämäsi. Sanoinkin pari kertaa ennen estettä Lasselle: "Näytä tädille kuinka hypätään, luotan suhun." Ja niin Lasse näytti!

Maastakäsintyöskentely sujuu vallan hyvin meiltä. Lassen kanssa on hyvä tehdä näitä harjoituksia, kun se on niin herkkä ja kunnioittaa ihmistä. Haluan olla sen luottamuksen arvoinen. En halua tehdä sille mitään pahaa, koska en antaisi itselleni anteeksi jos menisin raipattamaan sitä niinkuin joskus on kiukuspäissä tullut tehtyä. Tottakai kerron jos Lasse tekee jotain väärin, mutta ensin mietin, onko vika minussa. Jos on, en rankaise siitä enää hevosta. Mutta jos joudun sanomaan Lasselle että nyt meni pieleen, teen sen eri tavalla kuin ennen. Enää en suutu silmittömästi, vaan kerron asiani hevosystävällisemmin. Ja aina jos meinaa mennä hermo, hengitän syvään ja tarpeen vaatiessa pysäytän hevosen ja rauhoitun. Näin ei tule kummallekaan paha mieli.

Lassea parempaa hevosta minulle ei voisi löytyä. Se on juuri täydellinen, se antaa anteeksi virheeni ja luottaa minuun. Siihen voin luottaa. En pystyisi kuvittelemaan luottavani mihinkään muuhun hevoseen näin kovasti. Elämäni hevonen ♥



Kuvien © Petra, otettu tänään
Kursivoitujen tekstien © http://www.paivintalli.net/

torstai 24. marraskuuta 2011

Elämäni hevonen - kuinka päädyimme yhteen?


© Heidi

Melkein neljä vuotta sitten kaikki alkoi.
Olimme päättäneet äidin kanssa, että on aika ostaa ensimmäinen oma hevonen meidän perheeseen. Minulla oli ollut vuokra- ja ylläpitohevosia, mutta ei vielä omaa. Olin tuolloin 15-vuotias tyttö, jonka elämän suurin unelma oli oma hevonen. Nyt se olisi toteutumassa!

Aloin luonnollisesti heti etsimään sopivaa. Tein oman ilmoituksen yhdessä silloisen ratsastuksenopettajani kanssa. Minulle tulikin paljon sähköposteja joissa tarjottiin erilaisia hevosia. Osa oli ihan lupaavan kuuloisia, osa taas jotain ihan muuta. Samalla selasin itse ht.netin markkinoita, ja löysin sieltäkin muutamia hyvältä kuulostavia hevosia.

© Emmi

 Loppujen lopuksi sovimme alkuun kahden hevosen koeratsastusajat. Toinen oli 8-vuotias puoliveriruuna pääkaupunkiseudulta. Itse pidin tätä parempana, ja täynnä intoa lähdimme kokeilemaan. Emme päässeet kuin Tampereelle, kun automme hajosi. Jostain syystä minua ei edes harmittanut tämä! Soitin omistajalle joka oli todella töykeä puhelimessa. Ymmärsin että tätä hevosta ei ollut tarkoitettu minulle.

Muutaman päivän päästä lähdimme pohjoiseenpäin koeratsastamaan toista hevosta. ht.netissä oli ilmoitus myytävästä 11-vuotiaasta täykkäriruunasta, joka sopi vielä täydellisesti budjettiimme. Kun saavuimme paikalle, vastassa oli iloinen nainen joka vei meidät hevosen luo. Karsinasta tuijotti takuulla isoimmat silmät mitkä olen koskaan nähnyt! Menimme maneesiin ja omistaja ratsasti ensin. Hevonen oli todella hieno!



Kun pääsin itse selkään, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Lasse (silloin Loffe) oli energinen ja mukava ratsastaa. Hyppäsin pari pikkuestettä lopuksi. Lupasimme palata asiaan. Ratsastuksenopettaja sanoi, että tuskin tarvitsee muita lähteä katsomaan, sillä ilmeestäni taisi nähdä, että tämä on se oikea.

29.11.2007 haimme Lassen kotiin. Alkuun Lasse asui Siltakorven Sannan tallissa pari kuukautta, kunnes muutimme pienemmälle tallille. Lasse rauhoittui silmissä kun pääsi pikkutallille.

Olihan Lasse alkuun minulle vähän turhan haastava. Olin tottunut pystyynkuolleisiin puoliverisiin, ja yhtäkkiä allani onkin vauhdikas täysiverinen, entinen laukkahevonen! Mutta en antanut periksi. Taatusti monet arvostelivat minua tämän hevosen ostosta, mutta en antanut sen haitata. Olihan unelmani toteutunut!

Meillä on ollut hyviä ja huonoja hetkiä. Alkuun olimme täysin esteratsukko. Jostain syystä minulle tuli kuitenkin estekammo, ja siirryimme kouluratsastukseen. Tällöin ostimme luonnollisesti kunnon koulusatulan.

Tarkoitukseni oli alkuun kilpailla Lassen kanssa aluetasolla koulua, mutta kaikki kisakautemme ovat menneet jollain tavalla metsään. Ensin Lassen rokotukset ei ollut kunnossa, siinä meni ensimmäinen kausi. Toinen kausi meni minun sairastelun vuoksi, ja kolmas meni kiinnostuksen puutteen vuoksi. Joten huomaamatta olemme siirtyneet "puskailuun".

Olen pudonnut Lasselta periaatteessa neljä kertaa. Kolmella kerralla on sattunut. Vielä pari vuotta sitten Lasse teki sitä, että kesken ratsastuksen se saattoi räjähtää. En ikinä ole saanut selville, mihin suuntaan se näissä räjähdyksissä lähti, mutta oli ne kamalia! Nopeita sivulle-eteen-ylöshyppyjä. Näistä meinasin muksahtaa alas useamman kerran.
 
© Mikko
Kun Lasse oli ollut minulla vuoden vai kaksi, huomasimme että satula on niin epäsopiva kun voi vaan olla! Tämän takia meillä todennäköisesti oli ollutkin ongelmia ratsastuksessa. Samaan syssyyn huomattiin, että nivelletyt kuolaimet ei sovi Lasselle, koska sillä on niin matala kitalaki. Kun vaihdoimme suoraan kuolaimeen, unohtui myös pään viskely, ja kun saimme uuden satulan, oli hevonen todella mukava ratsastaa!

Kävimme todella paljon tunneilla, sekä koulu että este. Hyvien opettajien avulla sain hevosen pikkuhiljaa toimimaan yhä paremmin ja paremmin. Yhdeltä tunnilta muistan, kun silloinen opettajani sanoi että pienellä työllä olisimme valmiita helppo A-tasolle. Olin todella yllättynyt! Suuri kiitos kuuluukin siis Suville ja Kallelle, ilman teitä emme olisi nyt tässä!



Muutimme Petralle reilu vuosi sitten, ja Lassesta tuli taas ihan eri hevonen. En voinut kuvitellakaan kuinka paljon se jännitti vanhassa tallissa tapahtuvaa liikehdintää tuntien aikaan. Petralla oli vain 7 hevosta, eikä ihmisiä rampannut koko aikaa ohi. Lasse muuttui silmissä! Enää se ei kutonut niin paljoa, eikä saanut sekokohtauksiaan taluttaessa. Siitä tuli kaikenkaikkiaan laiska ruuna :D

Lassen kanssa olemme rampanneet klinikalla säännöllisesti, koska sen suuvärkki on vähän...mielenkiintoinen. Hampaat on ihan miten sattuu, mutta riittävän usein raspaamalla suu pysyy hyvässä kunnossa.

Lasse on ollut myös erittäin terve hevonen. Se on ontunut muistaakseni vain kaksi kertaa, ja toinenkin oli sen takia kun jäätiin ovenkahvaan kiinni ja Lasse sitten päätti repiä oven karmeineen irti.... Kun karmit sitten lähti, sai Lasse siitä aika kovan tärskyn takajalkaan. Toinen ontuminen oli selittämätön ja meni ohi.

Keväällä luulin jo menettäväni Lassen ikivihreille niityille. Esteillä siltä murtui puikkoluu. Klinikalla sanottiin että on mahdollisuus että paranee, mutta myös että ei parane. Siitä alkoi muutaman kuukauden ankara kuntoutus. Lasseparka ei oikein meinannut ymmärtää sitä pienenpienessä tarhassa seisomista. Loppujen lopuksi jalka saatiin kuntoon, eikä se ole enää haitannut lainkaan!


© Petra

Tiesin myös, että aikamme on rajallista. Olimme puhuneet että kun lähden opiskelemaan, hevonen myydään. Murheen murtamana laitoin ilmoituksen nettiin, ja toivoin samalla että olisimme lopettaneet hevosen, ettei sitä tarvitsisi myydä. Lasse on kuitenkin hevonen, joka vaatii tiettyä huumorintajua käsittelijöiltään.
Muutama kysely tuli, mutta kukaan ei tullut katsomaan. Ja sitten päätin laittaa äidin ratsastamaan pitkästä aikaa. Ja kas kummaa! Ratsastuksen jälkeen äiti sanoi, että jos joku ottaisi puolet Lassesta, sitä ei tarvitsisi myydä. Laitoin heti viestiä Siljalle, joka pelasti meidät. Nyt Lasse on siis puolivuokralla Siljalla, ja olemme kaikki olleet tyytyväisiä.

Lasse on valtavan kiltti hevonen. Se tietää koska selässä on osaava ratsastaja ja koska ei. Kun minä tai Silja ratsastetaan, Lasse saattaa olla vaikea ratsastaa. Kun selkään laittaa aloittelijan, muuttuu Lassen ilme heti varovaiseksi, eikä pelkoakaan että se tekisi jotain tyhmää. Lasse on opettanut monia henkilöitä ja tulee vielä varmasti opettamaan.



Olemme siirtynyt vallan puskailuun, ja sen ansiosta keksinkin luonnollisen hevosmiestaidon. Olemme aina tehneet luottamusharjoituksia maastakäsin, ja sen huomaa Lassesta nykyään. En voisi kuvitellakaan luottavani muuhun hevoseen yhtä vahvasti! Kun menemme ilman varusteita, olemme yhtä.

© Petra


Jos ihmisellä on elämän hevonen, Lasse on minun. Se on mahtava persoona, jonka kanssa ei tule ikinä tylsää! Luotan Lasseen, ja se luottaa minuun.  Toivottavasti se saa olla luonani viimeiseen saakka, ettei tarvitsisi enää tässä vaiheessa luopua kun olemme niin paljon kokeneet yhdessä. Joka päivä tajuan edellistä selvemmin kuinka hieno otus Lasse on. Rakkaushevonen ♥

© Mikko

© Mikko




Lasse ja Lotta

© Petra


On sitä muutosta tapahtunut molemmissa :)